Telkun äärestä teatteriin: Taisto-näytelmä Valtimonteatterissa

Liian usein tekee mieli vain jäädä omaan sänkyyn katsomaan Netflixistä samoja sarjoja, jotka on katsonut jo niin monta kertaa läpi, että osaa vuorosanatkin ulkoa. Harvoin sitä jaksaa käydä elokuvissa, ja vielä harvemmin tulee lähdettyä katsomaan teatteria. Ystäväni kuitenkin ehdotti, että lähtisin katsomaan Jussi Lankosken ohjaamaa näytelmää nimeltä Taisto. Jaa, että teatteria? Turvallisemmalta tuntuisi mennä treenaamaan tai kotiin katsomaan niitä lempisarjoja. Totesin, että pakkohan se on mennä, kun kerta tällaiset ajatukset pyörivät päässäni ensimmäisenä.

Eräänä sunnuntaina päätin sitten suunnata kohti Valtimonteatteria. Olo oli melko epäröivä. Teatteriin. Yksin. Katsomaan yhden miehen monologia?

Kun esitys sitten alkoi tuntui, että olin aivan väärässä paikassa. Näytelmän ainoa näyttelijä haukkui kovaan ääneen teatterimaailmaa sekä stereotyyppisiä näyttelijöitä. Ainoa ajatus oli, että ”mitä nää kaikki hipsterit nauraa tolle äijälle, joka vaan haukkuu itseään, ja sitä mitä hän itse tekee?”

Pahimman alkuhämmennyksen jälkeen aloin päästä esitykseen mukaan. Monologin kuuntelemiseen tottui, ja pian huomasin myös nauravani muun yleisön mukana. Teatteri oli koko monologin pääaiheena, mutta siihen oli melko helppo samaistua, vaikka teatterimaailma onkin minulle täysin vieras. Näyttelijän into, turhautuminen, viha ja ilo teatteria kohtaan oli samanlaista kuin oma tunneskaala itselle tärkeitä asioita kohtaan.

Näytelmä oli viihdyttävä ja sille oli helppo nauraa, vaikka se alkuun tuntuikin erittäin omituiselta.  Näytelmästä paistoi kyky nauraa itselleen, myös siinä määrin, ettei välitä enää niistä stereotypioista ja ennakkoluuloista mitä voi itselle tärkeiden asioiden kanssa kohdata.

Ison vaikutuksen teki näytelmän ainoa näyttelijä, Karlo Haapiainen. Olen aina hämmästellyt näyttelijöitä. Miten on mahdollista pystyä esiintymään ihmisten edessä? Tämän monologin esittäjä hämmensi minua vielä erityisemmin. Hän oli tunnin verran yksin lavalla esittäen pitkät litaniat repliikkejä ja käyden samalla läpi kaikki mahdolliset tunnetilat..

Olen nyt vuoden aikana käynyt kahdesti teatterissa ja vieläpä samaisen ystävän kehotuksesta molempina kertoina. Alkuepäilyistä huolimatta en ole kumpanakaan kertana katunut. Molemmista itseasiassa nautin kovastikin, ja molempien esityksien jälkeen olen luvannut itselleni meneväni useammin teatteriin. Silti se unohtuu ja löydän itseni oman telkkarin edestä. Miksi? En tosiaan tiedä. Samoja tunnetiloja ja kokemuksia ei löydy sieltä oman sohvanurkan ja töllön välistä. Menkää hyvät ihmiset teatteriin. Saatatte yllättyä, ja jopa nauttia!

Taisto-näytelmää ehtivät vielä kaikki innokkaat katsomaan, sillä näytelmä kiertää monissa paikoissa ympäri Suomea. Tarkemmat tiedot löytyvät Taiston Facebook -sivuilta.

Teksti: Areta Santos

Kuva: Heidi Bergström