Kolumni: Naisena miesten maailmassa, osa 1

”Jos jopa Nieminen jaksaa, niin kyllä nyt säkin jaksat!” Alikersanttimme huuto kajahti aliupseerikurssilla tilanteessa, jota en enää tarkemmin muista. Miespuolinen varusmies oli hyytymäisillään kaupunkijääkärilinjan rankassa taisteluharjoituksessa. Linjani pienikokoisimpana ja vanhimpana varusmiehenä suoritin harjoituksia parhaan kykyni mukaan, mutta aliupseerikurssin apukouluttajamme pitivät minua silti jonkinasteisena vitsinä. Niinpä toista varusmiestä tsempattiin vertaamalla häntä siihen naispuoliseen varusmieheen, jolle suorittaminen on fyysisesti raskainta. Eihän niistä naisista ole mihinkään, eiväthän ne edes juokse 3000 metriä Cooperin testissä. Ja kivääriäkin jaksavat pitää ampumaotteessa vain kymmenen sekuntia. Miehet jaksavat ainakin viisitoista!

Maanantaina 4. heinäkuuta noin 12 000 varusmiestä aloitti palveluksensa ympäri Suomea, ja heistä noin 300 on vapaaehtoisia naisia. Varusmiespalvelus on kokemus, joka on monella tapaa sukupuolten välisen tasa-arvon vääristymä. Se, mistä mediassa ei puhuta, on palveluksessa olo naisena. Kun olet siis onnistunut lyömään pääsi lapsena sen verran lujaa, että päätät täysi-ikäisyyden kynnyksellä tai kenties jopa lähempänä kolmeakymppiä lähteä vapaaehtoisesti harjoittelemaan sotaa. Mikäli sota syttyisi, olisitkin nyt tykinruokaa, et kotona sotaleskenä.

Viime kesänä astuin ensimmäistä kertaa varuskunnan porteista sisään, ja pari viikkoa sitten puin päälleni viimeistä kertaa M05-lomapuvun. Väliin on mahtunut inttikokemuksia, jotka ovat laajentaneet näkökulmaani naisena olemiseen niin kivääri kainalossa kuin läppäri sylissä. Siviilissä olen kouluttautunut järjestelmäasiantuntijaksi. Piintyneet asenteet kytevät myös nykysukupolvessa, ja ajatustavat ovat siirtyneet isältä pojalle. Muistan omat pelonsekaiset tunteeni, kun haettuani jälkialiupseerikurssille sain odottamattomasti kuulla siirtyväni varuskuntani pahamaineiseen kärkikomppaniaan. Siis se komppania, jonka eräs päällikkö taannoin totesi, ettei vihaa mitään muuta maailmassa yhtä paljon kuin kahta asiaa – naisia armeijassa ja mustia miehiä. Olin jo tuohonkin mennessä kestänyt jokusen kuukauden simputusta itseäni viisi vuotta nuoremmalta varusmiesjohtajalta, jonka mielestä naiset eivät armeijaan kuulu. Se siitä naisten suosimisesta.

Eräässä maastoharjoituksessa pääsin kerran, kahdesti vuorokaudessa pissalle. 30 kiloa painava taisteluvarustus täytyy riisua päältä kokonaan, jotta housut saa alas. Miehille pissaaminen vaatii sepaluksen avaamisen. Siltikin eräs varusmiestoverini puhisi kiukkuisena minun kykkiessä puskassa, notta miten ne kehtaavat tulla tänne armeijaan, kun eivät voi edes käydä normaalisti pissalla. Niin, kyllähän tuo nyt sodan ajan suorituskykyä mittaa, pissallakäynnin suorittamistapa. Myös yhteiset pesutilat aiheuttivat kiusallisia hetkiä alastomien ruumiinosien parissa. Joskus varusmiestoveri saattoi pelmahtaa kylpyhuoneeseen, riisua vaatteensa ja mennä pesulle, eikä huomannut naisen läsnäoloa ennen kuin vasta hampaiden harjaamisen äänestä.

Totuus on kuitenkin se, että reserviin on koulutettu tähän päivään mennessä jopa 7000 naista. Minkä takia niin moni nainen on tieten tahtoen asettanut itsensä kiperään tilanteeseen? Eiväthän naiset voi tehdä miesten hommia. Ei ole naisesta korjaamaan pesukonetta, ajamaan rekkaa tai kaivamaan maahan telamiinaa. Eiväthän he jaksa kantaa edes raskasta kertasinkoa. Totuus on kuitenkin se, että sukupuolen asettamat rajat ovat omissa päissämme. En ole nainen, vaan olen ihminen, ja voin tehdä elämälläni mitä haluan. Meille opetetut roolimallit iskostuvat takaraivoihin jo lapsena, ja vaikuttavat esimerkiksi uravalintoihimme. Yhteiskunnallinen hyödyllisyys ei ole sukupuolesta kiinni, vaan teoista. Vaikka munasi eivät ole housuissa vaan sarjoissa, olet hyödyllinen ja tärkeä. Muussakin, kuin siivouspalvelun suorittamisessa.