Kolumni: Vaikeita voittoja

Ajattelin tänään elämää. Ihmisiä, mahdollisuuksia, kummallisuuksia. Sitä, kuinka jokainen hetki voi olla viimeinen. Sattumanomaiset tapahtumasarjat syttyvät puolesta sekunnista, eikä suuntaa voi enää vaihtaa. Taakse ei voi peruuttaa.

Ja vaikka saisikin uuden tilaisuuden, miten sen käyttäisi? Ajautuisiko kuitenkin lopuksi toiseen kierteeseen ja onnettomuuteen, ja lopuksi olisikin ihan sama, miten kaikki päättyisi. Kummat vahingot painaisivat silloin enemmän, ruumiin vai mielen? Tai jos saavuttaisi kaikki kaukaiset unelmat, olisiko sittenkään tyytyväinen? Tässä elämässä jokainen saa osansa, tavalla tai toisella. Tuntuu siltä, että jos luuleekin selvinneensä idyllisesti viimeiseen hetkeen, on elänyt valheessa.

Helsingin Sanomien kesäkuun kuukausiliite kuvasi kiehtovalla tavalla ihmiselämän kohtaloita. Tulos oli melkein irvokas. Kuukausiliitteen reportaasit marssittivat eteeni vatsaan ammutun poliisiharjoittelijan synkeän toipumisen tapahtumien ketjun, patologisen valehtelijan nousun USA:n presidenttivaalien viimeiselle kierrokselle, ja kuinka asunnottoman ”kylähullun” luovuus synnyttää kivilinnan. Pasilaan. Uskomatonta, totta, jokapäiväistä elämää äärilaidoilta toiseen. Jokainen meistä kamppailee oman selviytymisensä puolesta eri areenoilla. Yhdet sairaalassa, toiset merkittävimmillä esiintymislavoilla, jotkut taas metsässä.

Suurin osa suomalaisista on käynyt läpi harvinaisen korkealaatuisen koulutusjärjestelmän. Meillä on tietoa, meillä pitäisi olla ymmärrystä. Nykysukupolven pitäisi osata arvioida kriittisesti mediaa ja sen tuottamaa informaatiota. Käsitämme itsemme tiedostavaiseksi, kriittiseksi ja suvaitsevaksi sukupolveksi. Tuomitsemme vääryyden, vannomme olevamme erilaisia, viisaampia kuin edelliset.

Kuitenkin samaan aikaan maailman toisella puolella mennään yksinkertaiseen lankaan. Totuudella ei ole niin väliä, kun haluamme uskoa sen, mitä kuulemme. Kansalaisuus tai aika ei vaikuta siihen. Minullakaan ei siis eurooppalaisena, suomalaisena, ole varaa kauhistella jenkkien tyhmyyttä. En voi lopuksi ihmetellä, miten toisen maailmansodan kauheudet saattoivat tapahtua. Menisin itse samaan halpaan, vaikka haluaisin kovin uskoa toisin.

Saska Saarikosken reportaasi Donald Trumpista (HS, Kuukausiliite 6/2016) valoitti hänen ajattelunsa kulmakiveä. Isän perintönä Trumpin vereen on painautunut se, että maailma jakautuu voittajiin ja häviäjiin. Voittaminen vaatii joskus tappamista.

Voittajia ja häviäjiä on kuitenkin vaikea jakaa ammutun poliisin ja Kati Sinenmaan, Pasilan kivilinnan rakentajan, tapauksessa. Näennäisesti se on helppoa; nuori nainen, poliisiopiskelija, kaikki mahdollisuudet edessä. Yhdestä laukauksesta kaikki viety. Useita komplikaatioita. Avanne, pyörätuoli, lopuksi vielä leukemia. Häviäjä.

Tai hieman vinksahtanut, useita ovia elämässään avannut, asunnottomaksi päätynyt nainen. Yhteiskunnan silmissä häviäjä. Hän rakensi kivilinnan, pyöritteli kivet omin käsin, se rikottiin, ja hengähdystauon jälkeen hän rakensi uudelleen. Linnan teko jatkuu.

Ja se pakottaa miettimään, että kuka täällä lopuksi voittaa? Millaiseen voittoon haluaa uskoa? Jos selviytyy sinnikäästi, itselleen uskollisena maaliin, voisi sitä sanoa voittamiseksi tavallaan. Kaikki kun täällä on lopuksi niin pienestä kiinni.

Teksti: Lilli Olli