Kolumni: Tyttöjä ei opeteta käsittelemään vihaa

”Heaven has no rage like love to hatred turned, Nor hell a fury like a woman scorned”
William Congreve, The Mourning Bride

Congreven runossa mainitaan torjutun naisen viha, jota jokaisen pitäisi pelätä, sillä se on jopa helvettiä raivoisampi. Kuitenkin vielä nykypäivänäkin meitä naisia kasvatetaan lapsesta saakka nöyristeleviksi, hiljaisiksi ja alistuvaisiksi persooniksi, jotka eivät missään nimessä saa raivostua, sillä se ei ole naisellista. Tämä johtaa kuitenkin siihen, ettei meitä naisia opeteta käsittelemään vihaa terveellä tavalla, vaan joudumme yleensä pitämään nämä tunteet sisällä, kunnes ne purkautuvat ulos rumin seurauksin.

Lapsena pojat pelaavat ulkona palloa, kun tytöt leikkivät sisällä nukeilla. Esiteini-iässä kaikki kuitenkin muuttuu, kun hormonit alkavat hyrrätä ja tunteet nousevat helposti pintaan. Pojat pääsevät purkamaan vihaansa terapeuttisesti harrastamalla fyysisiä urheilulajeja, pelaamalla väkivaltaisia videopelejä sekä katsomalla action-elokuvia. Jos tyttö haluaakin alkaa harrastamaan jääkiekkoa, rugbya tai karatea, oletetaan hänen kuuluvan seksuaalivähemmistöön. Jos tyttö haluaa kuunnella aggressiivista musiikkia valtavirtamusiikin sijaan, ja haluaa katsoa ystäviensä kanssa romanttisen komedian sijasta kauhu-tai toimintaelokuvaa, saatetaan hänet leimata henkisesti epätasapainoiseksi.

Tyttöjen aggressiivisesta käytöksestä ei koskaan käytetä sanontaa ”Noh, tytöt on tyttöjä”, samalla, kun pojat pääsevät helposti pälkähästä. Tämän sijaan voisimme vain sanoa: ”Ihminen on ihminen, eikä voi tunteilleen mitään”. Jokainen meistä käy joskus läpi vihan tunteita, mutta meille ei opeteta kotona tai koulussa, kuinka niitä käsitellään. Meitä rangaistaan tunteenpurkauksista, mutta kukaan ei kysy mistä nämä tunteet ovat lähtöisin. Uutisissa kauhistellaan esiteini-ikäisten tyttöjen koulukiusaamista ja puukotuksia yms. mutta kukaan ei tahdo myöntää yhteiskuntamme oikeaa ongelmaa. Suomessa koko ikäni kasvaneena tuntuu usein siltä, että tässä maassa tunteista ylipäätänsä puhuminen on tabu. Suu aukeaa vasta viinapullo kädessä, tai kun on jo liian myöhäistä.

Lapsena halusin leikkiä sekä autoilla, että barbeilla. Teini-iässä minua kiinnosti jalkapallo, rock-musiikki ja kauhu-elokuvat. Minulle nämä olivat tapa käsitellä vihaa. Olin jo ala-asteella kova tappelemaan muiden lasten kanssa. Olin aina hyökkäämässä, ennenkuin kukaan ehti hyökätä minuun. Näin 1. luokan opettajani oli sanonut äidilleni.

Nuoreksi aikuiseksi kasvettuani aloin rauhoittua, eikä minun tarvinnut koko ajan olla uhoamassa opettajilleni tai tekemässä päinvastoin kuin käsketään, ’just because I fucking can’. Huomasin kuitenkin muutoksen itsessäni huonompaan suuntaan. Minulla ei enää ollut mitään, minkä kautta kanavoida vihaani, paitsi musiikki ja keikat. Välttelin teininä pitkään alkoholin käyttöä, koska pelkäsin, että vihani saattaisi purkautua sen kautta liiankin helposti. Minusta tuli passiivisaggressiivinen täyttäessäni 20. Muutin 19-vuotiaana pois kotoa, joten en voinut enää purkaa pahaa oloa äitiini. Kavereiden kanssa riitelykin jäi lopulta vain sähköpostien ja tekstiviestien kautta vittuiluksi. Minusta oli aika tulla itsenäinen, aikuinen nainen ja minun piti osata myös käyttäytyä sen mukaan.

Se ei vielä tänä päivänäkään ole kovin helppoa minulle siunatulla temperamentilla. Yritän hengittää syvään ja antaa asioiden olla, vaikka samaan aikaan haluaisin vain vihapuuskissani potkia, lyödä ja huutaa päin väärintekijän naamaa. Vihan tunteiden valloittamana menen hyvin primitiiviseen tilaan, kuin lapsi, koska minua ei opetettu käsittelemään näitä tunteita oikein. Nään välillä niin väkivaltaisia painajaisia, etten uskalla sanoa niitä edes ääneen.

Miten meistä tuli näin vihaisia?